Sitä luulee olevansa hyvä ihmistuntija. Kun sitten huomaakin olleensa väärässä, sitä pettyy.

Ainoa ihminen töissä jolle kerroin tilanteestamme on itse raskaana. Tunsin voivani kertoa hänelle, kun hän niiiin sympaattisesti puhui lapsettomista ja ajatuksemme kohtasivat. NO, ne kohtasivat sen ainoan kerran. Emme ole puhuneet asiasta sen jälkeen, enkä siitä edes välitä puhua, en ainakaan hänen kanssaan. Muutenkin on vaikeaa seurata päivittäin vierestä toisen onnea ja mahan kasvua. Olen kieltämättä kateellinen, mutta minkäs teet. Asiaa pahentaa se, että tyyppi on alkanut puhua vain ja ainoastaa itsestään. Yksi esimerkki hänen hienoista kommenteistaan tuli tässä taas yks päivä; kun MINÄ sitten lähden äitiys lomalle, niin JONKUNHAN ne työt on täällä tehtävä. Hän yrittää delegoida minulle tehtäviään. Mun korvissa se kuulosti lähinnä siltä, että kun SÄ nyt kuitenki olet töissä silloin, koska ettehän TE voi saada lapsia.

Silloin mä päätin, että V...U ja minähän olen raskaana ennen kuin hän lähtee äitiyslomalle ja minähän jään myös äitiyslomalle mahdollisimman pian. Mä näytän kaikille, että kun vaan tarpeeksi haluaa ja toivoo ja rukoilee niin kyllä ne risatkin ihmiset voi tulla ehjiksi. Ehkä mä olen hiukan herkkä tän asian suhteen ja otan itteeni enemmän kuin pitäisi, mutta mä luulin ihan oikeasti, että tää ihminen on ihan erillainen, kun tommonen minä-minä-minä-eikä-kukaan-muu tyyppi. Olin väärässä. Voi mikä pettymys.

No nyt olen kuitenkin lopettanut kahvin juonnin (lue; vähentänyt, 1 kuppi päivässä, pahassa tilanteessa voi lipsua). Olen myös alkanut mitata lämpöä joka aamu, jos vaikka pääsisin lähemmäksi ovista, kun siitä muita oireita ei ole ollut. Sitä paljon puhuttua stressiä, MITÄ KAIKKIEN MAAILMASSA MIELESTÄ PITÄIS HELVETTI SOIKOON VÄHENTÄÄ, en pysty tekemään. Jos ei olisi stressiä olisin luultavasti sairas. Pieni stressi on hyvästä.

Koitetaan pysyä järjissämme.