Välillä tuntuu, että pitäisi olla ajattelematta koko asiaa. Jos vain unohtaisi, että on raskaana ja aika menisi kriittisten viikkojen ohi.

Olen ihan sanattoman onnellinen, mutta samalla en ole eläissäni pelännyt näin. Vatsaa nipistelee ja kahtena aamuna on tullut vaaleanpunaista vuotoa. Pelkään. Olen lukenut tottakai paljon asiasta ja ilmeisesti tämä kuulluu alku raskauteen. Pelkään silti. Mitä jos meiltä tämä onni viedään?

Tämä taitaa olla SE hiuksen hieno raja. Jos kaikki ei nyt mene hyvin, jaksanko enää enteenpäin.. Asia kun vielä on niin alussa, ettei itse voi tehdä mitään auttaakseen. Haikara sen päättää saammeko pitää tämän onnen.

Saan kyllä työnnettyä synkät mietteet pois ajatuksistani väliaikaisesti. Silloin en voisi olla onnellisempi. Olen kiitollinen siitä, että tiedän voivani tulla raskaaksi, vaikka helppoa se ei ole. Olen kiitollinen Mr:lle joka jaksaa päivästä toiseen tukea minua ja josta tulee erityisen hyvä isä, vaikka useammin olen hänenkin hermojaan koetellut! Olen kiitollinen perheelleni siitä, että ovat olemassa, vaikka emme jokapäivä näkisikään. Olen kiitollinen elämästä ja mahdollisuuksista!