Blogin, tarvitsen oman blogin. Sellaisen, mihin voin purkaa ajtukseni niitä kaunistelematta. Ajatus kypsyi pikkuhiljaa.

Nyt en voinut enää pidättäytyä, oli pakko päästää tunteet irralleen. Minulle helpottaa pelkkä tieto jo siitä, että voin tästä eteenpäin vuodattaa päivittäin jos minusta siltä tuntuu.

Tilanne on siis tämä.. Yhdessä on oltu 10 vuotta, "siis ikuisesti". On ollut ylämäkiä ja almäkiä, kaikesta ollaan aina selvitty. Vauvakuume on ollut monta vuotta, joskus se on ollut suurempi ja joskus pienempi. Yritystä takana on jo myös monia vuosia.  Vauvaa ei kuulu ja vaikka sitä kuinka rukoilee ja toivoo niin ei edes pikkuisen kuulu. Keväällä otin yhteyttä klinikkaan ja asiat menivät hiukan eteenpäin. Tosin tilanne on edelleen sama, joka kuukausi, suuri pettymys. Täytin juuri 25 ja lahjaksi toivoin mitäpä muutakaan, kun omaa lasta. Kylläpä tunsin taas itseni oikein viisaaksi, kun istuin testi kädessä, sama vanha vastaus edessäni, - .

Parhaalle ystävälleni kerroin keväällä myös. Hänestä on ollut suuri tuki ja turva. Mutta jotenkin en osaa kaikkea avautua hänellekkään. Saattaa johtua kommenteista tyyliin; olettehan kokeillu kaikkia asentoja jne.. NO KYLLÄ S.....ANA OLLAAN KOKEILTU IHAN KAIKKEA!!! En tietenkään äänen tuollaista sanonut, vaikka sisällä kiehuu koko ajan. Tiedän, että tarkoitus on hyvä, eikä todella ole tarkoitus satuttaa, mutta silti...

Tilanne on myös kärjistynyt töissä. Ainoa ihminen jolle tunsin voivani kertoa lapsettomuus kamppailuistamme, ymmärsi asian, mutta kertoi samalla olevansa itse raskaana. Olin vilpittömästi onnelline sillä hetkellä hänen puolestaan. Nyt en vain enää jaksaisi kuunnella tai katsoa kuinka H.....TIN  raskaana hän oikeastaan joka päivä onkaan. Sattuu ja kolottaa ja nyyh nyyh nyyh. Vähän rajaa kiitos. Tiedät tilanteeni!

Kestettävä on, tänään taas töihin. Palaan asiaan myöhemmin ja varmasti.