Olen tietoisesti pitänyt taukoa netistä ja kaikesta. Olette olleet ajatuksissani ja kiitos kun olen ollut teidän ajatuksissanne.

Ei voi muuta sanoa... joitain asioita ei vain ole tehty helpoksi toisille. Olen miettinyt, että kuinkahan paljon meidän täytyy kestää ja kokea ennen kuin "normaali" elämä voi alkaa. Nämä viikot ovat olleet ehkä elämäni pahimmat piina viikot. Kyllä ihminen todella kerkeää ajattelemaan vaikka ja mitä ja syntymästä kuolemaan koko oma elämän kertansa, ihan vaan vaikka päivässä.

Kävimme sikiötutkimus keskuksessa. Keskustelimme kauan lääkärin kanssa (minä tietenkin itkin hysteerisenä). Saimme vaihtoehtoja. a) istukkanäyte, joka otettaisiin heti. b) lapsivesinäyte, joka otettaisiin viikon 18 jälkeen. c) annettaisiin koko asian olla. Jos päätyisimme näytteeseen, liittyisi siihen riski myös keskenmenoon. Miten ihmeessä kukaan voi päättää oikein mitään tällaista? Kävimme Mr:n kanssa kahviossa ja juttelimme kahden. Pelko keskenmenosta oli ihan jumalattoman suuri, mutta tulimme tulokseen, että emme voisi elää epätietoisuudessa, joten ottaisimme näytteen heti. Menimme takaisin lääkärin luo ja kerroimme mitä olimme päättäneet. Pääsimme heti näytteen ottoon.

Viikot kului piinaavasti, eniten pelotti keskenmeno. Mietimme elämäämme down lapsen kanssa. Toivoin, että jos lapsemme olisi down, olisi hän silti terve down. Hän olisi sosiaalinen ja iloinen lapsi. Etsin asiasta paljon tietoa. Meidän lapsemme kaikesta huolimatta. Rakastaisimme häntä ehdoitta!

Vihdoin saapui kirje postilaatikkoon. Tärisevin käsin aukaisin sen. Kyyneleet virtasi vuolaina pitkin poskiani, kun luin tekstiä. Tulokset ovat normaalit. Lapsemme on terve.