Ulkoasu täällä vuodatuksessa on näköjään muuttunut.. Pitäisi paneutua asiaan ja "opetella" uudet käyttöjärjesttelmät. Mietinkin tässä, että nyt taitaa olla aika pitää taukoa blogin kanssa.
Ihan mieletöntä vertais tukea olen täällä saanut ja toivottavasti moni muukin jatkossa saa. En olisi selvinnyt millään vaikeista ajoista ilman teidän kaikkien apua. Suuri kiitos.

Voi olla että palaan vielä. Ja ihan varmasti käyn edelleen kommentoimassa blogeissa.

Mutta nyt Miimi vaikenee.

Minussa on aina ollut ns. "työnarkomaani":n vikaa. Olen aina ollut valmis tekemään ylimääräisiä tunteja, jos niitä on tarjoutunut. Koskaan en ole valittanut työn paljoudesta, en koskaan. Päin vastoin minusta pitää olla onnellinen, kun on vakituinen työ ja töitä riittää. Mutta nyt sen kyllä huomaa, kuinka paljon sitä ihmis keho muuttuu. Eipä ole enää helppoa olla seisoma työssä 12 tuntia putkeen tai tehdä pitkiä, melkein 2 viikon työ putkia ilman vapaa päiviä. Tässä kuussa olen vielä toiminut niikuin ennenkin, jos töitä on tarjottu olen ne ottanut. Ensi kuu onkin sitten ihan eri juttu. Olen sopinut itseni kanssa, että teen työt mitkä minulla vuorolistassa on. Kyllähän se kroppa varottelee varmasti aiheesta ja se pitää ottaa tosissaan. Omasta itsestä tässä koko ajan lisää opitaan. Nyt vielä ehkä jaksaisikin, mutta entä sitten, kun painoa on tullut se 15 kiloa lisää.. I Don`t Think So!!!

Vaikka aina olenkin pitänyt itseäni erittäin itsenäisenä naisena/tyttönä, nyt ei enää ole kyse vain minusta. Jokaisella on oikeus omaan  mielipiteeseensä ja uskoonsa, mutta itsenäisyys opettaa myös kuuntelemaan ja kunnioittamaan Omaa itseä ja tottakai myös muita. Itsenäisyyteen kasvetaan myös. Itsenäisyys tarkoittaa myös paljon muuta ja jokainen meistä tietää mitä se itselle tarkoittaa.

Hyvää Itsenäisyys päivää.

Ensimmäistä kertaa elämässäni.. tai ainakin hyyyvin pitkään aikaan olen mielelläni menossa katsomaan vastasyntynyttä vauvaa viikonloppuna. Ensimmäistä kertaa tuntuu siltä, että ihan ihan oikeasti voi olla onnellinen toisen puolesta ja iloita yhdessä. Ensimmäistä kertaa en ole kateellinen. Minun ei myöskään tarvitse kaivaa esiin roolia eikä teko hymyä. Minun ei tarvitse esittää mitään.

On jotenkin todella outoa. Tämä uusi tunne. Wau!

Ei muuta, kun nokka kohti naisten "varpajaisia"... 

Olen tietoisesti pitänyt taukoa netistä ja kaikesta. Olette olleet ajatuksissani ja kiitos kun olen ollut teidän ajatuksissanne.

Ei voi muuta sanoa... joitain asioita ei vain ole tehty helpoksi toisille. Olen miettinyt, että kuinkahan paljon meidän täytyy kestää ja kokea ennen kuin "normaali" elämä voi alkaa. Nämä viikot ovat olleet ehkä elämäni pahimmat piina viikot. Kyllä ihminen todella kerkeää ajattelemaan vaikka ja mitä ja syntymästä kuolemaan koko oma elämän kertansa, ihan vaan vaikka päivässä.

Kävimme sikiötutkimus keskuksessa. Keskustelimme kauan lääkärin kanssa (minä tietenkin itkin hysteerisenä). Saimme vaihtoehtoja. a) istukkanäyte, joka otettaisiin heti. b) lapsivesinäyte, joka otettaisiin viikon 18 jälkeen. c) annettaisiin koko asian olla. Jos päätyisimme näytteeseen, liittyisi siihen riski myös keskenmenoon. Miten ihmeessä kukaan voi päättää oikein mitään tällaista? Kävimme Mr:n kanssa kahviossa ja juttelimme kahden. Pelko keskenmenosta oli ihan jumalattoman suuri, mutta tulimme tulokseen, että emme voisi elää epätietoisuudessa, joten ottaisimme näytteen heti. Menimme takaisin lääkärin luo ja kerroimme mitä olimme päättäneet. Pääsimme heti näytteen ottoon.

Viikot kului piinaavasti, eniten pelotti keskenmeno. Mietimme elämäämme down lapsen kanssa. Toivoin, että jos lapsemme olisi down, olisi hän silti terve down. Hän olisi sosiaalinen ja iloinen lapsi. Etsin asiasta paljon tietoa. Meidän lapsemme kaikesta huolimatta. Rakastaisimme häntä ehdoitta!

Vihdoin saapui kirje postilaatikkoon. Tärisevin käsin aukaisin sen. Kyyneleet virtasi vuolaina pitkin poskiani, kun luin tekstiä. Tulokset ovat normaalit. Lapsemme on terve.

Mä ajattelin aina, että kun me joskus kauniina päivänä ollaan raskaana ei mikään maailmassa voi enää mennä pieleen.

Lääkäristä tuli kirje kotiin missä kerrottiin näin; Osallistuit downin oireyhtymän seulontatutkimuksiin. Tutkimus tuloksen mukaan raskautesi kuuluu riskiryhmään. Sinulle on varattu aika.....

Koko maailmahan siinä heitti häränpyllyä, eikä todella tiedä mitä ajatella. Hyvä asia on se, että päästään heti tutkimuksiin ja asia menee eteenpäin, eikä sitä yksin tarvitse miettiä pitkään. Pelottaa silti. Internetti on nyt pannassa minulle, etten vahingossakaan mene lukemaan mitään aiheesta. Haluan kuulla siitä vain asiaan erikoistuneelta lääkäriltä.

Elämä menee eteenpäin taas pelon ja jännityksen voimalla.